Rakkaudella tunteillemme.

Ihmisyys on ehkä raadollisinta ja kauneinta, mitä tiedän. Heti vastasyntyneiden leopardinpoikasten jälkeen. Jotkin teistä, ellei kaikki, osaavat ehkä tunnistaa nämä kaksi eri tunnetilaa, jotka seuraavaksi esittelen. Ensimmäisenä toinen ääripää eli se, kuinka voit oikein tuntea elämän hyppysissäsi. Kuinka elämä näyttäytyy sinulle kaikessa kauneudessaan - suorastaan leijut ja janoat elämää. Alat pelkäämään kuolemaa ja sitä, että menetät kaiken tämän sekunnissa. Miten elämäsi voikaan olla näin ihanaa, kevyttä ja nautittavaa? Toivoisit eläväsi ikuisesti. Ja sitten on se toinen ääripää, kun suorastaan pyydät päästä pois. Toteat nähneesi tämän elämän ja saaneesi siitä kylliksi. Haluaisit ulos nahoistasi, ulos mielestäsi, ulos olemassaolosta ja ajattelun, tietoisuuden tilasta. 

Molempiin olotiloihin sinut on ajanut tapahtumat, ajatukset ja tunteet. Ääripäissä aivosi toimivat joko pilvessä tai sumussa. Ollessasi täynnä elämän energiaa, et muista sinua joskus satuttaneita asioita tai sitä faktaa, että jonain päivänä tulee taas sattumaan. Et välitä etkä aidosti välttämättä edes muista kärsimystä. Olet vain ja nautit olostasi. Toivot sen kestävän ikuisesti. Mutta eihän se kestä. Kärsiessäsi, menetettyäsi kaiken toivon paremmasta ja ollessasi tunnenauhan toisessa ääripäässä, et puolestaan kykene ajatteluun tulevasta. Aivosi eivät oikeasti kykene positiivisiin, toiveikkaisiin ajatuksiin - ajatuksiin paremmasta huomisesta. Et kykene muuta kuin lillumaan liemessäsi, käpertymään kerälle ja odottamaan, että olo menee ohi. Ja sehän menee. 

Molemmat ääripäät ovat elämäämme kuuluvia, hyviä, tarpeellisia olotiloja. Mutta niiden väliin mahtuu aika paljon muutakin. Sinne mahtuu tyyneyttä, levottomuutta, rauhaa, tyytyväisyyttä, kevytmielisyyttä, surua, ikävystymistä, pettymystä, neutraaliutta, toiveikkuutta, uhmakkuutta, mielettömyyttä, tunteellisuutta, dramatiikkaa ja farssiakin. Et elä elämääsi ääripäissä. Liu'ut pitkin tunnenauhaasi, olotilasi nauhaa. Milloin pysähtyen missäkin kohti. Ja olet alati liikkeessä. Toisinaan varsin nopeassa, toisinaan hitaammassa vauhdissa. Mutta loppujen lopuksi, aina matkalla. 

Katso tänään kiitollisena kaikkia niitä tunteita, joiden kanssa saat elää. Ne ovat kaikki hyviä ja arvokkaita, lähetetty ohjaamaan sinua matkallasi. Tulet tuntemaan niistä jokaisen, jos vain maltat tutustua. Älä suotta pelkää niitä, niinkuin minä tein. Ne eivät sinua tapa. Ja muista, kaikkien olotilojen aikana ja jälkeen on yksi asia, joka pysyy - nimittäin toivo. 

Olet elämä.

Tänään on väsynyt päivä, mutta halusin tulla iltasanoikseni kirjoittamaan nämä sanat teille:

Muista, sinulla ei ole elämää, sinä et omista elämää - sinä olet elämä. Ilmennät elämää kaikessa sen aitoudessa, kauneudessa ja rujoudessakin. Hyväntahtoinen neuvoni sinulle kuuluu, elä elämääsi tuota elämää vaalien ja arvokkuudella kantaen. Sinä vastaat siitä, kuinka hyvin kohtelet elämää ja omaa sisintäsi. Elä rehellisesti ja puhtaasti ja tiedä, että lopussa kaikki on hyvin. Voi hyvin, olet kaunis.

Antakaa kaikkien välimuotojen kukkia

Naapurillani oli hyvin pienimuotoiset illanistujaiset eilen illalla, joihin hän kutsui minutkin. Olin myöhään illalla tulossa kotiin, mutta ajattelin pistäytyä tervehtimässä naapuria, sillä ei minulla varsinaisesti ollut kiire kotiin. Ajattelin, että lähden sieltä sitten kun minua alkaa nukuttaa. Naapurini ja hänen vieraansa siemailivat viiniä ja tarjosivat minullekin. Otin kohteliaisuudesta yhden lasin. Se ei kuitenkaan seuralaiselleni riittänyt. Koska hän joi paljon, minunkin olisi pitänyt juoda paljon. Jo tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että olemme kaksi eri ihmistä ja meillä on kaksi eri suuta. Hänellä omansa, minulla omani, ja molemmilla lupa ja velvollisuus päättää mitä suuhunsa laittaa. Useita kertoja jämäkästi kieltäydyin lisätarjouksista, vaikka kieltämättä jo kuudennentoista kerran alkoi ärsyttää, että miksi viestini ei mene perille. En ole absolutisti, mutten myöskään halua suurkuluttaa ja väärinkäyttää alkoholia vaan nauttia siitä, ihan vain maistella. En pidä päihtymisen tunteesta. Ei tässä vielä kuitenkaan mitään. Vähän ennen yhtätoista minua alkoi nukuttaa ja aloin tehdä lähtöä. Sanoin naapurilleni, että taidan lähteä iltapalalle ja nukkumaan. Hän painosti minua ottamaan yhden croissantin. Muuten hyvä, mutta minulla on sairaus, jonka takia en voi syödä vehnää. Kieltäydyin kohteliaasti ja sanoin, että voin aivan hyvin syödä iltapalan rauhassa kotona. Tästäkö seuralaiseni suivaantui ja alkoi painostaa ja tentata minua tyyliin "mikä sulla oikein on? Siis mikä? Mitä sä oikein säädät jollain ruokavaliolla?" Tässä vaiheessa minua alkoi todenteolla hävettää hänen puolestaan ja vihastuttaa omasta puolestani. Kerroin hyvin lyhyesti sairaudestani, vaikkei minun olisi tarvinnut. Minulle tuli hyvin epämukava olo ja ilta päättyi kurjaan tunnelmaan.

Voi olla, että alkoholin vaikutuksen myötä naapurini suhteellisuudentaju ja käytöstavat olivat unohtuneet. Minun on hyvin hankala ymmärtää ihmisiä, keillä on ongelma toisten ihmisten alkoholin käytön tai syömisen suhteen. Emme voi tietää ihmisten taustoja/tilanteita/sairauksia. Henkilö voi olla entinen alkoholisti, joka juomaan painostamalla laitetaan äärimmäisen vakavaan paikkaan. Henkilöllä voi olla ruokarajoituksia, joista hän on jo valmiiksi pahoillaan ja kokee ne asioiksi, jotka vaikeuttavat hänen elämäänsä. On tylyä tyrkyttää ja tyrkyttää jos vieraasi on kerran kohteliaasti kieltäytynyt. Erityisesti alkoholin käytössä jokaisella on lupa nauttia siitä omalla tavallaan tai olla nauttimatta ollenkaan. Se ei VOI olla ongelma seuralaisille. Minusta olisi ollut mahtavaa, että naapurini olisi voinut suhtautua vierailuuni ilolla. Sanoa esimerkiksi, että "ihanaa, että pääsit liittymään seuraamme vähäksi aikaa, nähdään taas ja hyvää yötä!" Hänen oma halunsa pämpätä pää täyteen yömyöhään ja saada siihen seuralaisia meni tämän edelle. 

Tällainen käytös ja maailma on minulle tuttua ajoilta kun opiskelin ammattikorkeakouluissa. Koin koko koulun ajan, etten löydä seuralaisia kenen kanssa voisimme viihtyä illan yhdessä, ottaa ehkä lasit viiniä tai ihan vaan kupit teetä ja jokainen lähteä nukkumaan 23-00 aikoihin tai mihin aikaan itse kutakin alkaa nukuttamaan. Tällaista seuraa ei yksinkertaisesti ollut. Osallistuin juhliin, mutta niissä kaikissa minua painostettiin juomaan, mikä alkoi tuntua minusta hyvin tukalalta. Olisin voinut ymmärtää kehotukset yhteen lasilliseen boolia JOS olisin hiljainen ja ahdistunut yksin nurkassa istuva tuppisuu. Olen kuitenkin persoonaltani hyvin puhelias, aktiivinen, osallistuva ja tutustun uusiin ihmisiin erittäin helposti ja nopeasti. En siis tarvitse alkoholia vapautuakseni estoista, minulla ei juuri estoja ole. Olin hyvin ärsyyntynyt juomaan painostamisesta ja loppupeleissä aloin vältellä bileisiin menemistä, koska olin jo valmiiksi ahdistunut siitä että vähäjuomaisuuteni tulee olemaan seuralaisilleni ongelma. En yksinkertaisesti JAKSANUT sitä painostusta ja kyselyä, ihmettelyä ja kyräilyä. Selitystä siitä miksi en juo. Kohtelias kieltäytyminen ei riittänyt. Maininta siitä, että tahdon treenata seuraavana päivänä ei riittänyt. 

Minua hämmentää kyseinen käytös ja tapa Suomessa. Jos itselläsi on tarve juoda runsaammin, tee se omalla vastuullasi. Pohdi kuitenkin tuota tarvetta itsesi kannalta. Lisäksi, anna ihmisten määrittää ja pitää omat rajansa alkoholin käytön suhteen. Ne eivät kuulu sinulle. Saatat menettää monta hyvää ystävää moisella käytöksellä. 

Itseni kannalta tässä tapauksessa huomionarvoista oli se, että siinä missä ennen olisin alkanut potemaan syyllisyyttä ja huonommuutta siitä kun naapurini suivaantui minulle ja "tuotin hänelle pettymyksen." Tällä kertaa tajusin, että vika ei ollut minussa vaan naapurini käytöksessä, joka oli asiatonta ja liioiteltua. Minulla on lupa rajata oma ajankäyttöni, alkoholin käyttöni sekä ruokavalioni (jos terveydentilani sitä vaatii). Jos nämä asiat ovat joillekuille ongelmia, ne ovat heidän ongelmiaan. Aion jatkaa tällä linjalla enkä kokea syyllisyyttä perustarpeideni ja toiveideni täyttymisestä ja niistä huolehtimisesta. 

Onko aikaa olemassa?

Eilen illalla ennen nukkumaanmenoa aloin pohtimaan mitä abstrakteimpia ajatuksia. Ajatuspolkuni lähti liikkeelle vuosiluvuista. Vuodesta 2015, jota elämme nyt ja vuodesta 1989, jolloin synnyin. Nykyinen aikakäsityksemme kulminoituu Jeesuksen syntymään ja kuolemaan, mutta kiinnostavinta minun mielestäni on aikakäsityksemme olemassaolo ylipäänsä.

Tutustuin erilaisiin kulttuurisiin aikakäsityksiin, joita ovat lineaarinen, syklinen, episodinen, monokroninen tai polykroninen aikakäsitys. Aikakäsityksemme vaihtelevat kulttuureittain. Esimerkiksi skandinaavinen aikakäsitys on monokroninen sekä lineaarinen. Olemme täsmällisiä ja tehtäväkeskeisiä ja jaamme mielessämme ajan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Polykronisessa aikakäsityksessä puolestaan tärkeintä ovat ihmiskeskeisyys, joustavuus sekä useiden tehtävien yhtäaikainen hoitaminen. On kiinnostavaa huomata, kuinka teknologian kehitys tulee sekoittamaan ja yhdistelemään eri kulttuurien aikakäsityksiä. Koen edelleen, että me suomalaiset pidämme aikatauluista ja täsmällisyydestä. Mutta huomaan ainakin itse sisäistäneeni ajatuksen ajan jatkuvuudesta, siitä että se ei lopu ja, että yhden asian sijaan minun on mahdollista käsitellä useaa asiaa kerrallaan. Maailman eri kulttuurien sekoittuessa yhä enemmän ja enemmän, minusta on kiintoisaa seurata, miten syvään jotkin asiat ovat kulttuureissamme juurtuneet, mitä jokin asia vaatii muuttuakseen ja miten, jälleen kerran, yksilö löytää (tai on löytämättä) kulttuurellisen joustamisen taidot.

En nyt kuitenkaan sukella tuohon asiaan, sillä alkuperäinen kysymykseni oli ajan olemassaolo. Onko aikaa todella olemassa? Ainut todellisuus, mitä meillä on, on hetki, jossa olemme. Todellisuus. Nykyisyys. Kaikki muut maailman elävät olennot näyttävät ymmärtäneen tämän, paitsi ihminen. Ihminen soutaa ja huopaa niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa, vain koska voi. Vain, koska ihmisaivot kykenevät abstraktimpaan ajatteluun, poistumaan tästä hetkestä ja elämään pitkiäkin aikoja (ellei kokonaisen ihmiselämän) muualla kuin tässä hetkessä. Käsitys ajasta on ihmisen tuottamaa illuusiota, tapa hallita ja jäsentää. Maapallo pyörii radallaan ihmisen kalentereihin ja suunnitelmiin katsomatta. Universumilla on oma totuutensa, oma tapansa toimia eikä se ole ennenkään kysynyt siihen ihmiseltä lupaa. Mitä tapahtuisi, jos hetkeksi unohtaisimme elävämme kesäkuukautta, että on iltapäivä kello viisi, että on vuosi 2015? Mitä nämä ovat muuta kuin määritelmiä nykyisyydestämme? Tarvitsemmeko todellakin kaikkia näitä määritelmiä? Miksi ihmisen on niin vaikea olla selittämättä jatkuvasti kaikkea ympärillään olevaa ja elämässään tapahtuvaa? Entä jos hetkeksi päästäisimme irti faktojen etsimisestä, selkeyden ja selityksen etsimisestä, ja kokisimme yhteyden itseemme ja toisiin eläviin olentoihin? Sillä eikö siitä tässä kaikessa ole kyse, yhteydestä. Ei logiikasta. Ei tiedosta. Ei hallinnasta. Vaan olemisesta - juuri siinä missä olet.

Mikä tekee ihmisen?

Olen pohtinut, mikä tekee ihmisen. Mikä on ihmisen todellinen minuus ja voiko sitä edes pukea sanoiksi? Kuinka moni meistä tuntee itsensä ja mitä tuolla tuntemuksella voi tehdä? Kuinka moni malttaa pysähtyä itsensä tutustumisen ääreen ja todella nähdä poskipäiden, rintakehän ja koko kehon tuolle puolen? Kuinka moni malttaa pysähtyä näkemään, että he ovat muutakin kuin hoikkia, pyöreitä, raamikkaita, vaaleaverikköjä, brunetteja - toisinsanoen jonkin näköisiä ihmisiä?

Sillä näinhän se on, että havainnoidessamme itseämme ja toisiamme, käytämme persoonan kuvaamiseen usein adjektiiveja. Olemme ystävällisiä, empaattisia, julmia, puheliaita, hiljaisia, tylyjä, hassuja, outoja, ihania, rakastettavia ja mielenkiintoisia. Mutta olemmeko todellisuudessa näitä? Toki adjektiiveja voi käyttää yhtälailla ihmisen perusluonteen kuvaamiseen, mutta itse ajattelen monien adjektiivien kuvaavan sen hetkistä tunnetilaani eikä sinänsä välttämättä minua. Luoja tietää, olen ollut eri tilanteissa erilainen. Olen ollut empaattinen, puhelias, hiljainen, tyly, hassu, outo, ihana, rakastettava ja mielenkiintoinen. Mielestäni usein adjektiivit siis kuvailevat myös ihmisen sen hetkistä olotilaa, koska hän toimii olotilansa mukaisesti. Ihmiset voivat eri tavalla elämänsä eri vaiheissa.

Mutta mikä sitten todella tekee ihmisen? Kuten sanoin, adjektiiveja voi varmasti käyttää myös ihmisen perusluonteen kuvailemiseen. Tunnemme jokainen ihmisiä, jotka ovat suurimman osan ajasta positiivisia tai vastavuoroisesti valittaja-tyyppejä, joille ei koskaan kelpaa mikään. Tunnemme luultavasti myös hyvin empaattisia ihmisiä, ihmisiä, joilla on kyky lukea muita ihmisiä sekä ihmisiä, joilla ei ole alkukantaisimpiakaan ihmissuhdetaitoja tai esimerkiksi hienovaraisuutta. Ihmiset siis myös ovat tietynlaisia, adjektiivien kaltaisia, joskin heissä on muutakin kuin positiivisuutta, negatiivisuutta, älykkyyttä tai typeryyttä.

Keskustelimme erään ystäväni kanssa moraalista. Siitä, miten jokaisen mieli suoltaa erilaisia ajatuksia. Ihmisyyteen kuuluvat ajatukset esimerkiksi kostosta. Kun meitä on satutettu, haluaisimme, että meitä satuttanut ihminen tuntisi myös kolauksen. Jotkut ihmiset joutuvat elämässään suoranaiseen selviytymiskamppailuun, jossa usein oikea ja väärä menettävät merkityksensä. Moraalille ei ole sijaa eloonjäämiskamppailussa. Tuolloin hyvää ja rauhaa tahtova ihminenkin voi joutua tilanteeseen, jossa hänen on toimittava vastoin moraaliaan selvitäkseen. Vaatii valtavasti rohkeutta olla vastaamatta väkivaltaan väkivallalla tai vihaan vihalla. Se on korkeinta mahdollista moraalia ja vaatii syviä inhimillisyyden juuria.

Minulla ei ole suoranaista vastausta siihen, mikä tekee ihmisen. Oleellisempaa jokaisen ihmisen on kysyä itseltään, mikä tekee minut. Kuka minä olen. Mutta uskon, että moraalilla on sija ihmisyydessä. Oikeellisuudella on sija ihmisyydessä. Oikeudenmukaisuus erottaa meidät pedoista. Kaikilla meillä on erilaisia ajatuksia. Teot ratkaisevat sen, millaisiksi ihmisiksi kehitymme ja miten kohtelemme arvokkaintamme, minuuttamme. En kuitenkaan halua väittää, että hädän hetkellä moraalittomasti toimineet ihmiset olisivat vähempiarvoisempia. Me kaikki olemme ihmisiä ja ihminen on hauras. Siksi tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme suunnannäyttäjiä, rohkaisevia kanssakulkijoita sekä ennenkaikkea oman armollisuutemme.

Isoäitini sanoin, muistakaa ihmisyys.

Sinä riität.

Olen kuluneen kevään aikana pohtinut paljon "riittämisen" käsitettä ja tunnetta. Vaikuttaa siltä, että joko jokin ulkoinen paine tai sisäinen tunne saa ihmisen kuvittelemaan, että hänen tulisi yksilönä olla jotakin erikoista, yli-inhimillistä, mahtavaa ja tajunnan räjäyttävää - jotakin muuta mitä hän on. Miksi usein välttelemme näyttävämme toisille sitä mitä olemme, peläten, että se mitä toiset näkevät ei jotenkin riitä kun tosiasiassa toinen ihminen syvällä sisimmässään toivoo aidosti kohtaavansa ja näkevänsä sinut? 

On tärkeää suojata minäänsä ulkoisilta "uhilta" ja mahdollisilta hyväksikäyttäjiltä, joten en kehoita sinisilmäiseen toimintaan. On realistista ymmärtää, että kaikki ihmiset eivät tahdo sinulle aina hyvää. Itsensä varjelu on tervettä ja tarpeellista, mutta se ei estä sinua olemasta oma itsesi. Mitä enemmän olet oma itsesi ja tunnet yhteyttä itseesi, sitä vahvempi on yhteytesi muihin ihmisiin. Sitä aidommaksi yhteytesi muihin muodostuu. 

Kohdatessani ihmisiä, pyrin aina näkemään ihmiseen asti. Ulkonäkö, etninen alkuperä, ikä, sukupuoli tai pukeutumistyyli ei merkitse minulle mitään. Luokittelu ja erojenteko on meille ihmisille luontaista, sillä aivomme rakastavat jäsentää asioita. Pidämme kontrollin ja tietämisen tunteista. Omaa elämäämme helpottaa se, että hahmotamme keitä olemme, missä elämme ja millainen meidän maailmamme on. Jokaisella meillä onkin vapaus ja oikeus elää omaksi tuntemallaan tavalla, mutta on tärkeää, ettemme lajittele itseämme meihin, teihin ja heihin. Mielestäni luokittelu kaventaa hengitystilaamme. 

Vaikka hyppäsinkin riittämisen teemasta luokittelemisen maailmaan, pointtini on, että sinä "riität" ihmisenä. Ainut mitä maailma tarvitsee ja mitä sinä tarvitset sinulta on, että olet sinä. Se on parasta, mitä sinulle voi tapahtua ja sitä kautta myös ympäristösi kiittää. Rakasta itseäsi, huolehdi arvokkaasta sinusta ja pyri näkemään toiseen ihmiseen asti. On huomattava, että asiat ja ihmiset ovat useimmiten jotain muuta kuin mitä tulkintamme meille kertoo. Kun pystyt ohittamaan opitun tulkintasi hetkeksi tilanteissa, joissa sitä ei tarvita, saatat löytää jotain sellaista, mitä mielesi ei ole kyennyt edes kuvittelemaan. Todellisuuden. 

Millaisessa Suomessa sinä tahdot elää?

Jäätyäni työttömäksi kahdeksan kuukautta sitten, olen saanut omakohtaisesti maistaa yhteiskuntamme lääkettä työttömyyteen. Kuluneena aikana on syntynyt useita ajatuksia, joiden soisi tulevan julki, joten olen päättänyt tarttua miekoista parhaaseen eli kynään. Omanarvontuntoni ja moraalinen velvollisuuteni itseäni sekä kanssaihmisiäni kohtaan vaatii minua kirjoittamaan, sillä tiedän, että esiintuomani asiat koskettavat suurta osaa yhteiskuntamme jäsenistä.

Varoitan lukijaa, että tekstini saattaa aiheuttaa sisäistä tarvetta nousta barrikadeille ja puhua ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja inhimillisen kohtelun puolesta. Mikäli näin käy, älä tukahduta sisäistä ääntäsi vaan seuraa sitä. Ennen kuin olet astunut polulle, et voi tietää minne se vie. Astuttuasi polulle, et edelleenkään tiedä tarkalleen minne se vie. Mutta enää et istu tien penkalla voivottelemassa sitä kuinka elämä vain tapahtuu sinulle etkä voi asioille mitään, vaan olet menossa kohti tavoittelemisen arvoista joskin tuntematonta määränpäätä ja mikä parasta, olet matkalla etkä tee matkaasi yksin. Salli tekstini inspiroida, tartu kynään itse, tartu puhelimeen itse ja lähde kanssani barrikadeille, sillä yhdessä me seisomme vahvempina ja riittävän paineen alla muutokset ovat väistämättömiä. Muutokset kuitenkin edellyttävät rohkeita ihmisiä, meitä tavallisia ihmisiä, joilla on tahtotila. Usein uskomme harhaan, jonka mukaan muutos vaatii yksilöltä yliluonnollisia kykyjä ja voimavaroja. Todellisuudessa yksilön luja tahtotila ja vankka luottamus omaan asiaan riittävät. Kun lujan tahtotilan omaavat yksilöt yhdistävät voimansa, syntyy edelläkävijöiden ja muutoksen ajajien vakaa ja vanttera puu, jota ei kaada mikään myrskytuuli.

Tekstissäni pohdin Suomen valtion nykyistä tilaa, nostan esiin kysymyksiä joiden äärelle meidän on mielestäni syytä pysähtyä sekä lopulta siirrän pallon lukijalle. Ytimekkään alustuksen jälkeen, menkäämme asiaan.

Suomesta puhuttaessa käytetään nimitystä hyvinvointivaltio. Ulkoisesti Suomi on Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin mukainen maa, mutta todellisuudessa - kenen tai minkä hyvinvointiin nimityksellä viitataan? Millä hyvinvointia mitataan? Nostan esiin kysymyksen - onko tämä nimitys vanhentunut? Tai jopa, onko tämä nimitys koskaan pitänyt paikkaansa? Voiko Suomea tänä päivänä kuvailla hyvinvointivaltioksi? Riittääkö se, että luontomme on puhdas, infrastruktuurimme moitteeton ja meillä on päällisin puolin kaikki ”ok? Omasta mielestäni ei riitä. Se, että asiainlaita on tämä, ei tarkoita etteikö Suomesta voisi ja pitäisi rakentaa hyvinvoivempaa yhteiskuntaa. Pyrkiessämme tähän, meidän on kuitenkin luotava syvä katsaus arvopohjaan mille yhteiskuntaamme rakennetaan ja mikä todellisuudessa tuottaa yhteiskunnan jäsenille hyvinvointia. Ulospäin hyvinvoivalta näyttäminen ei tule koskaan korvaamaan aitoa, sisäisesti tunnettua hyvinvointia. Ulospäin hyvinvoivalta näyttäminen on ontto tapa elää, joka syö isäntäänsä pahemmin kuin mikään ulkopuolelta tuleva uhka. Tavoitelkaamme aitoa hyvinvointia, joka tuntuu luissa ja ytimissä saakka. Älkäämme tyytykö kulisseihin, sillä sellainen elämä tukahduttaa ja tuhoaa meidät sisältäpäin.

Yhteiskunta muodostuu ihmisistä. Tiet, autot, rakennukset, palvelut, rankaisulaitokset, kaikki tämä, luodaan ihmisen vuoksi. Ihminen on kaiken alfa ja omega ja ilman ihmisiä yhteiskunta ei ole mitään. Luodaksemme tulevaisuuden hyvinvoinnille järkkymättömän pohjan, meidän on kysyttävä itseltämme, mitä voimme tehdä hyvinvointimme edistämiseksi tänään. Hyvinvoivat ihmiset kasvattavat itsestään huolehtivia ihmisiä. Mielestäni nykyinen järjestelmämme ei palvele kaikkia yhteiskuntamme ihmisiä. On olemassa ihmisryhmä, joka on tuudittautunut siihen, että yhteiskunta pitää huolen. He väärinkäyttävät yhteiskunnan palveluita ja koska yhteiskunta mahdollistaa tämän heille, he eivät koskaan ota vastuuta itsestään vaan voivat huonosti, mahdollisesti lisääntyvät ja kasvattavat lapsia, jotka omaksuvat tällaisen elämäntavan. Yhtäältä on olemassa ihmisryhmä, jolla on haasteita, jotka ovat kärsineet vaikeasta menneisyydestä, mutta haluavat voida paremmin ja auttaa itseään. Tätä ihmisryhmää järjestelmä ei käytännössä ota huomioon. Järjestelmä ohjaa joko 100 %:n osallistumiseen tai totaaliseen yhteiskunnasta eristäytymiseen. Käytännössä järjestelmä palvelee siis vain 100 %:ssa ”pelikunnossa” olevia ihmisiä, joiden elämä ei todellisuudessa ole sekään virtaviivainen.

Yhteiskunnan rakenteiden tulee olla aidosti jokaisen Suomessa asuvan yksilön hyvinvointia edistävää ja ylläpitävää. Arvot, ihanteet ja puheet ovat asia erikseen, mutta käytäntö on se jonka ihmiset kohtaavat päivittäisessä elämässään.

Epäilen, että kun Suomesta on aikanaan, sotien jälkeen, lähdetty rakentamaan toimivaa yhteiskuntaa, olemme hallinnan tunnetta jahdatessamme perustaneet yhteiskuntamme sääntöjen ja normien varaan. Tämä lienee luonnollista ja osittain tarpeellistakin. Liikenteessäkin tarvitaan säännöt, niin yksinkertaista se on. Mutta luodessamme nämä raamit, olemme sokaistuneet omalle nerokkuudellemme. Luotamme tilastoihin, ennusteisiin ja sääntöihin, sillä ne ovat lukuja ja älykkäästi muotoiltuja lauseita - ne eivät puhu eivätkä tunne. Lisäksi ne lisäävät turvallisuuden ja hallinnan tunteitamme. Uskomme olevamme turvassa yhteiskunnassa, missä asiat ovat mustavalkoisia, säännöt ovat sääntöjä ja niistä ei poiketa. Tämä on luonnollista ihmisille. Tarvitsemme elääksemme sekä rajoja että rakkautta. Suomessa on rajoja. Mutta kun rakensimme rajoja, joiden sisällä kuvittelimme olevamme turvassa, unohdimme rakkauden. Unohdimme, että olemme ihmisiä. Unohdimme, että ihminen on muuttuvainen ja tarvitsee lähimmäisen apua. Unohdimme, että kenenkään elämänkaari ei ole tasainen ja muuttumaton. Unohdimme, että ihmisellä on tunne-elämä ja tarpeita, joita järjestelmä ei pysty parhaalla tahdollakaan tarjoamaan ihmiselle.

Uskon, että tavoitellessamme aitoa hyvinvointia, meidän on annettava tilaa uudenlaisille käsityksille siitä, mitä hyvinvointi voi olla ja miten sitä luodaan. Vaikuttaa, että olemme edelleen peloissamme. Emme meinaa uskoa, että sodan jäljiltä olemme sittenkin elossa ja meillä on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme. Kansana pelkäämme olla olemassa. Kysymme itseltämme ja toisilta, haittaako ketään jos olemme olemassa. Todellisuudessa olemme jo. Elämämme ja yhteiselomme ovat meidän käsissämme. On turha syyttää historiaa tästä päivästä kun ihmisen avaimet omaan elämään ovat käsissämme. On oma valintamme mitä teemme avaimilla. Etsimmekö syyllisiä, väistämmekö vastuun, piilottelemmeko vuosikymmeniä vanhojen asioiden takana uskaltamatta tehdä todellisia ratkaisuja. Puhumme maltillisuudesta ja luoja tietää, olemme olleet maltillisia. Maltillisuudella on paikkansa, mutta kysykäämme itseltämme, onko se sittenkin pelkoa? Mitä tapahtuisi jos alkaisimme voida hyvin? Mikä on pelottavinta mitä voisi tapahtua? Ja ennen kaikkea, onko tuo pelko missään määrin aiheellinen?

Maailma muuttuu kiivaaseen tahtiin. Ihmiset, työelämä ja yhteiskunnallinen elämämme muuttuvat. Emme voi piilottaa päätämme pensaaseen ja kuvitella, että muutos menee ohi eikä se kosketa meitä. Muutos on, pysyy ja tulee jatkumaan. Uudet sukupolvet ovat uusia sukupolvia. Heidän elämässään puhaltavat uudet tuulet emmekä mielestäni saa kasvattaa heistä kopioitamme tai ajattelemaan kuten me ajattelemme. Meidän on annettava heille mahdollisuus ajatella meidän asettamiemme rajojen yli. On totta, että ihmisen kannattaa muistaa historiansa ja kokemuksella on paikkansa niin politiikassa kuin tavan elämässäkin. Mutta emme saa jumittua tuijottamaan 1950-luvun oppikirjoja tai noudattamaan vuosikymmeniä vanhoja käytäntöjä ja normeja, vain siksi että olemme liian peloissamme kokeillaksemme jotain uutta, jotain jolla tähän yhteiskuntaan saataisiin aidosti luotua palanen sitä peräänkuulutettua hyvinvointia.

Lisäksi meidän on kysyttävä itseltämme, kenen tai minkä hyvinvointia haluamme rakentaa? Ihmisen vai markkinatalouden? Markkinataloudella on vuosituhansia vanhat perinteet, se on kuulunut ihmiskunnan historiaan tavalla tai toisella aina. Se on erottamaton osa koko maailmamme toimintaa. Mutta kumpi oli täällä ensin, raha vai ihminen? Mistä tulee aito hyvinvointi ihmiselle, maapallollemme ja muille eliöille, jotka maapalloa asuttavat? Eikö hyvinvointi tule yhdessäolosta, välittämisestä, fyysisestä ja psyykkisestä terveydestä, perheestä, itsensä kehittämisestä ja haastamisesta, omaksi itsekseen syntymisestä, osallisuudesta, yhteydestä luontoon ja eläimiin? Emmekö ennemmin asettaisi näitä asioita tavoitteellisiksi jokaiselle yksilölle?

Tämän hetken järjestelmässämme luotamme aivan liikaa rahan ja riittävän toimeentulon tuomaan ”hyvinvointiin”. Järjestelmä pyrkii takaamaan yksilölle pelkästään tämän, siinäkään täysin onnistumatta. Sen lisäksi se asettaa lähes ylitsepääsemättömiä haasteita ihmiselle auttaa itseään. Tässä maassa on paljon yhteisöllisyyden ja osallisuuden puuttumisesta johtuvia mielenterveydenongelmia. Paljon on kuitenkin ihmisiä, jotka aidosti haluavat auttaa itseään omien voimavarojensa puitteissa, tavoitella elämänlaatua ja tuoda oman panoksensa yhteiskunnan toimintaan. Heille kynnys työelämään pääsemiseen ja itsensä auttamiseen on kuitenkin käytännössä nostettu liian korkealle. Järjestelmä ei juurikaan kannusta ihmistä itsensä auttamiseen, työelämään pyrkimiseen tai osallistumiseen. On pelkästään yksilön omista voimavaroista kiinni, kuinka paljon hän jaksaa taistella elämänsä puolesta. Suomessa asuu paljon huonosti voivia ihmisiä ja tämän tulee olla yhteiskuntamme suurin huolenaihe ja asia, jonka vuoksi taistelemme. Sillä kun ihmiset voivat hyvin ja heidän pääsyään työelämään ja osalliseksi yhteiskunnan toimintaan helpotetaan sen sijaan, että sitä vaikeutetaan naurettavilla byrokraattisilla pykälillä, he tulevat tuottaviksi osaksi yhteiskuntaa, jolloin monien palvoma markkinatalouskin voi paremmin. Yleinen hyvinvointi lisääntyy, eriarvoisuus vähenee, harmaa talous ja rikollisuus vähenevät, yhteiskuntavastaisuus ja jopa mahdollinen terrorismin uhkakin pienenee. Jos tällainen päivä vielä koittaa ja elintärkeitä muutoksia Suomessa todella saadaan aikaiseksi, ehkä voimme jonain päivänä liittää sanan ”hyvinvointi” sanan ”valtio” etuliitteeksi.

Lopuksi kiitän lukijaa tekstini lukemisesta ja siirrän pallon sinulle. Millaisessa Suomessa ja maailmassa sinä tahdot elää? Millaisten asioiden puolesta sinun kynäsi savuaa? Mitä asioita sinä haluat elämääsi tänä päivänä ja mitkä arvot ovat elämäsi valintojen takana? Kehotan lukijaa pohtimaan näitä, ei minun takiani, vaan sinun takiasi. Sinun Suomesi takia. Ja lopulta -meidän kaikkien Suomen takia.