Minä olen kyynistynyt. Olen salpaustilassa. Jossain tilojen välissä.
Joskus tuntuu, kuin kahdeksan vuotta sitten tapahtuneet asiat olisivat muuttaneet minua sisäisesti, jotenkin osittain pysyvästi. En ole enää sen jälkeen kyennyt palaamaan siihen tunteeseen, siihen sisäiseen paloon - siihen suunnitelmaan, joka minulla oli.
Katsos kun olin tavoittamassa jotain hyvin tärkeää ja herkkää, kunnes se meni rikki ja saastui. Lakkasin uskomasta. Kaikki, mikä oli sytyttänyt minut eloon, alkoi tehdä minulle pahaa. Olin syntymässä. Olin syttymässä eloon. Mutta kuolin - taas. Itseasiassa kuolema oli pahempi kuin mikään aiempi, koska en ollut aiemmin kunnolla elossakaan.
Minulla ei ole enää sitä uskoa, joka minulla oli kaksikymmentäkuusivuotiaana. Ainut asia, mitä tahdoin tehdä, oli tehdä hyvää. Minä uskoin hyvän tekemiseen. Tuntui, että löysin sisältäni jotain, joka oli uinunut kuolleena vähintään vuosikymmenen, ellei enemmän. Terapian myötä, aloin viimein elämään. Aloin mennä kohti niitä unelmia, jotka olivat olleet haudattuina. Mutta sitten tapahtui asioita, jotka ikään kuin sysäsivät minut uudelleen piiloon. Peittivät kaiken häpeällä. Syntyminen muuttui eloonjäämistaisteluksi. Liekki sammui ja jäljelle jäi hämmentynyt, rikkinäinen olo. Ajatuksia siitä, että ehkei syntyminen kannatakaan. Ajatuksia siitä, kehen oikein voi luottaa. Ajatuksia siitä, että piilossa on turvallisempaa.
Menin piiloon. Suoritin koulun loppuun ilman aitoa kiinnostusta sitä kohtaan enää. Olin traumatisoitunut.
Minun kaikista syvin minuus on aina halunnut vain tehdä hyvää - muodossa tai toisessa. Ihmisillä on tapana kysyä "Mikä oli sinun haaveammattisi lapsena?" Ja monet osaavat kuvitella jo lapsena, mitä he haluaisivat "isoina" tehdä. He vastaavat: huippujalkapalloilija, lääkäri, opettaja, eläinlääkäri, laulaja tai muuta vastaavaa. Minä en osannut. Saatoin vastata kysymykseen "opettaja", mutta vain siksi, että minussa oli ulkoisesti potentiaalia siihen ja se oli lähinnä sitä, mitä kuvittelin haluavani. Ajattelin, että se on aikuisten hyväksymä vastaus.
Sen muistan kuitenkin kirkkaasti, että sisimmässäni haaveilin hyvän tekemisestä kolmansiin maihin. Haaveilin, että matkustan Afrikkaan ja rakennan sinne kaivoja yhdessä ihmisten kanssa. Koulussa, kun seurakunnan työntekijä kävi kertomassa meille kehitysyhteistyöstä, jota kirkko tekee, kuuntelin korva tarkkana. Se teki minuun vaikutuksen. Tämä on tärkeää. Tätä suomalaisten täytyy tehdä. Koulussa opin, että Suomi on puolueeton maa, joka tekee kehitysyhteistyötä paljon. Se oli minulle tärkeää. Koulun käytävällä oli Martti Ahtisaaren muotokuva.
Myöhemmin, kun kuulin, millaisessa jamassa monet maat maailmassa ovat, aloin haaveilemaan siitä, että "isona" minä adoptoin lapsen, joka tarvitsee turvaa. En ole koskaan haaveillut omista lapsista, mutta adoptoiminen tuntui omalta.
Minä en siis koskaan kunnolla tiennyt, mitä minä haluan "isona" tehdä. Ajatukset olivat hieman sumuisia, hyvän tekemiseen liittyviä. Varsinaista ammattinimikettä en osannut itselleni määritellä.
Kaksikymmentäkuusivuotiaana, kun aloin viimein päästä kiinni siihen, mitä olin syntynyt tekemään - minussa syttyi usko ja halu hyvän tekemiseen. Halusin tehdä kaikkea, kaikkialla ja yhtäaikaa. Olin kiinnostunut humanitaarisesta oikeudesta, pakolaisten auttamisesta, työskentelystä maailman vähäosaisten hyväksi. Halusin olla SPR:n nuorisodelegaatti. Halusin töihin YK:lle. Kannoin pinssiä, jossa luki "Usko hyvän tekemiseen." Tuntui, että maailma on auki mahdollisuuksille.
Nykyisin tunnen, että olen kyynistynyt. Tuntuu, kuin joku olisi murskannut sen nuoren ihmisen vilpittömän luottamuksen hyvään. Tunnen, ettei minulla ole sitä samaa intoa/draivia "maailman parantamiseen", joka silloin oli. Tunnen, kuinka olento minun sisällä ei salli minun uskoa ja avautua, jotta en taas menisi rikki. Kyynisyys on suoja.
Tiedän liikaa. Kolmannen sektorin työntekijöistä ja siitä, miten siellä(kin) (missä luulin, ettei tätä tapahdu), tapahtuu kiusaamista, hyväksikäyttöä ja pahuutta. Tiedän, ettei YK ole pyhä. Olen alkanut miettimään, ovatko kolmannen sektorin järjestöt ja YK:n kaltaiset organisaatiot paikkoja, jonne pahuus pesiytyy jopa paremmin kuin muualle. Naamioitumalla hyväksi on helpompaa tehdä pahaa. YK nauttii niin suurta diplomaattista suojelua, että sen kulisseissa on helppo toimia väärin. Sen työntekijöillä on oikeus syytesuojaan, mikä tarkoittaa sitä, että normaali poliisi ei voi tutkia sen toimintaa. Jos kukaan ei saa tutkia järjestön toimintaa, ihmisillä on mahdollisuus tehdä kaikkea, mitä he haluavat.
Toisinaan katson surullisena nuoria, jotka kantavat hyvää tahtovia pinssejä. Kaikkea sitä, mihin itse uskoin ja minkä puolesta pidin älämölöä. Olen kateellinen siitä innokkuudesta ja uskosta, joka heistä välittyy. Itse tunnen sen menettäneeni. Olen odottanut, että se korjaantuisi ajan kanssa - tulisi joskus takaisin. Mutta tuntuu, ettei se tule.
Ehkä ripaus kyynisyyttä on pakollista tässä iässä. Ehkä en tule enää koskaan saamaan takaisin sitä viatonta uskoani hyvän tekemiseen, mitä nuorempana tunsin. Ehkä todellakin tiedän liikaa. Asioita, joita en haluaisi tietää. Asioita, jotka ovat murentaneet luottamustani ihmisyyteen. Tulleet mustiksi pilviksi humanismini ylle. Kenties ripaus varovaisuutta ja epäluottamusta on paikallaan.
