On hankalaa nähdä omaa arvoaan, kuunnella omia tarpeitaan ja
opetella olemaan lojaali itselleen, jos on ehdollistettu olemaan olemassa ja
hyväksytty vain silloin kun on näkymätön – silloin kun sopeutuu eikä esitä
minkäänlaisia vaatimuksia, silloin kun ei ole olemassa. Opit hyväksi siinä,
mistä sinut palkitaan. Mikäli ainut tapa ”tulla rakastetuksi” ja ainakin
vähiten satutetuksi ja hyväksikäytetyksi on ollut alati tarkkailla
toisten/toisen tunnetiloja ja tarpeita ja siinä samalla unohtaa oman äänesi,
opit siinä varsin taitavaksi.
Osaan tuon taidon hyvin. Pohdin jatkuvasti elämää muiden
reaktioiden, tarpeiden, odotusten, toiveiden ja vaatimusten kautta. Sivuutan
omani yhtä helposti kuin hengitän. Oma ääneni tuntuu toisinaan olevan pelkkää
rimpuilevaa piipitystä - hyvä jos hiiretkään sitä kuulevat. Pohdin eilen
illalla tätä minun sisään ajettua ajattelu-/toimintamallia ja ymmärsin kuin
ymmärsinkin olla itselleni armollinen. Mitä muuta voisin osata, jos asiat,
joista me kaikki ihmisolennot olemme riippuvaisia, ovat olleet siitä kiinni
kuinka paljon miellytän ja sopeudun? Miellyttämällä olen saanut ”rakkautta”,
olemalla näkymätön olen saanut ”turvaa”. Psyykeeni ei olisi selvinnyt ilman
näitä harhakuvia.
Kun minulle kerrottiin, ettei äitini koskaan välittänyt
aidosti minusta tai siitä, miltä minusta tuntuu, itkin ensimmäistä kertaa
vuosikymmeniin syvältä kumpuavaa, eläimellistä itkua. Tuo ymmärrys ja tieto
tuntui tappavan minut sisältä. Se tuntui pahemmalta, tappavammalta ja
lohduttomammalta kuin mikään ikinä. Huusin äidin ikävää. Huusin äidin
rakkautta. Huusin olla pidetty, välitetty ja huolehdittu. En saanut näitä
äidiltäni. Mutta tuska helpotti. Ymmärsin, ettei asia ollut henkilökohtainen.
Ei minussa ole eikä ole koskaan ollut mitään vikaa. Ansaitsen rakkautta siinä
missä kaikki.
Ajan kuluessa, kun olen käsitellyt maalliseen elämääni ja
biologiaani liittyviä kompastuskiviä ja tuskallisiakin totuuksia, olen alkanut
nähdä niiden taakse. Olen saanut rauhan, sillä tiedän olevani rakastettu ja
turvassa. Minua lohduttaa tieto siitä, että minut on ”luotu” rakkaudesta, kuten
meidät kaikki. Tai pikemminkin voisi sanoa, että olen rakkaus. En puhu biologisten vanhempieni välisestä ”rakkaudesta”.
En koe olevani lähtöisin heistä tai heidän ”tuotteensa”. Tulen ikiaikaisesta,
kuten me kaikki. Olen osa sitä. Olen arvokas elämänmuoto ja niin olet sinäkin.
Elämä sinussa on kaunista, sykähdyttävää, varminta ja todellisinta mitä on. Älä
siis pelkää, kaikki on jo hyvin.
Vaikka toisinaan tuntuu, etten osaa muuttaa kauan sitten
opittuja ajattelumalleja, pyrin armollisuuteen ja muutokseen. Olen itse
vastuussa elämästäni, voinnistani ja asioista joita opiskelen/joihin paneudun.
Pyrin olemaan vaatimatta itseltäni liikaa, liian suuria harppauksia kerralla,
vaan olen kiitollinen siitä, että lopulta olen elossa ja olemassa ja saan
kohdata elämäni haasteita kohtuullisella järjellä sekä luottamuksensa
ansainneilla ystävillä varustettuna.
Olen onnellinen. Toivon sinulle samaa. Toivon, että voit
hyväksyä itsesi juuri sellaisena kuin olet. Rakasta itseäsi, sillä se on
parasta, mitä voit itsellesi tarjota. Muista, että ansaitset hyvän ja arvokkaan
elämän ja elä siten. <3
